Seminaari: Kertomusten vaarat ja hyödyt

Print                             NarrareLogo

Aika: Perjantai 19. 5. klo 11:15-17

Paikka: Turun yliopisto, Sirkkalan kampus / Minerva, Taidehistorian seminaarisali E221, Kaivokatu 12, 2. krs

Ohjelma:

Klo 11.15-12.55

Professori Hanna Meretoja, Turun yliopisto: Avaussanat

Hanna Meretoja: ”Kertomusten hyödyt ja vaarat: kuusi mittapuuta”

Dosentti Maria Mäkelä, Tampereen yliopisto: ”Varo kertomusta: 10 teesiä”

FT Jukka Mikkonen, Tampereen yliopisto: ”Kertomusten hyödyt: tulkinta vs. käyttö”

FM Ari-Elmeri Hyvönen, Jyväskylän yliopisto: ”Kertomukset ja politiikan teoria”

Klo 12.55-13.55 Lounas

Klo 13.55-15.00

FT Laura Karttunen, Tampereen yliopisto: ”Laaja ja kapea instrumentaalisuus Deweylla ja monitieteisessä kirjallisuusopetuksessa”

Ph.D. Kaisa Kaakinen, Turun yliopisto: ”Historiallisesta kerronnasta ja kertomusmuodon haasteista ylirajaisessa kaunokirjallisuudessa”

FM Jouni Teittinen, Turun yliopisto: ”Olipa kerran katastrofi: apokalyptisen fiktion ongelmista ja mahdollisuuksista”

15.00-15.30 Kahvi

15.30-16.30

Dosentti, kirjallisuusterapeutti Päivi Kosonen, Turun yliopisto: ”Kertomus kirjallisuusterapeutin työssä – mahdollisuudet ja vaarat”

Dosentti, erikoistutkija Johanna Kaakinen, Turun yliopisto: ”Kun lukijan sydän hyppää kurkkuun ja silmät pullistuvat päästä. Psykofysiologiset laboratoriomenetelmät luetun ymmärtämisen tutkimuksessa”

FT Anu Laukkanen, Turun yliopisto: ”Kertomukset taiteeseen osallistumisen vaikutusten evidenssinä”

16.30-17.00 Loppukeskustelu

Ilmoittaudu seminaariin 15.5. mennessä sähköpostitse osoitteeseen karika(at)utu.fi.

Järjestäjät: SELMA Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory, Turun yliopisto, ja Narrare: Centre for Interdisciplinary Narrative Studies, Tampereen yliopisto

 

Posted in Yleinen | Leave a comment

Päiväkirjasymposium

Autenttisuuden jäljillä(kö?): Päiväkirja, minuus ja historia

Aika: Torstai 18.5.2017 klo 9.30–18.00 + illanvietto
Paikka: Turun yliopisto, Sirkkalan kampus / Minerva, Taidehistorian seminaarisali E221, Kaivokatu 12, 2. krs.

päiväkirjasymposium

Ohjelma

9.30 Aloitus

9.45–10.45
Professori Kirsi Vainio-Korhonen, Turun yliopisto
Päiväkirjat ja Suomen varhaismoderni historia 1750–1850
Dosentti Anna Kuismin, Helsingin yliopisto
Kalenteri, kronikka ja huolilaulu: päiväkirjan esihistoriaa 1800-luvun Suomessa
FT Juha-Matti Granqvist ja FT Sofia Gustafsson, Helsingin yliopisto
Carl Tersmedenin Lefnadsjournal – faktaa vai fiktiota?

10.55–12.15
FM Topi Artukka, Turun yliopisto
Hovioikeudenneuvos Johan Petter Winterin (1788–1872) päiväkirja
historiantutkimuksen lähteenä
FT Heli Rantala, Turun yliopisto
Tila ja ruumiillisuus 1800-luvun alun nuorten miesten päiväkirjoissa
FM Minna-Liisa Salonsaari, Turun yliopisto
Panelialaisen itsellisen Juho Kustaan päiväkirja 1800-luvun lopulta
FM Taneli Hiltunen, Turun yliopisto
Mahdistisodan (1881–1899) brittisotilaat päiväkirjanpitäjinä

12.15–13.15 lounas (omakustanteinen)

13.15–14.15
Dosentti Päivi Kosonen, omaelämäkertatutkija, kirjoittajaohjaaja ja kirjallisuusterapeutti
Päiväkirjakirjoittaminen itsestä ja maailmasta huolehtimisen välineenä.
Lajihistoriallinen panoraama

14.30–15.30
FM Karoliina Sjö, Turun yliopisto
Kirjoitettu ja kerrottu minä. Kirsti Teräsvuoren (1899–1988) päiväkirjakertomus
Dosentti Kirsi Tuohela, Turun yliopisto
“Elämän takapihat”. Mielisairaalapäiväkirjat ja historia
FT Katja Hyry, Lapin yliopisto
Tuberkuloosi perhebiografian valossa

15.30–16.00 kahvi

16.00–17.40
FM Susanna Lahtinen, Turun yliopisto
Pelottava pimeys ja kaunis kuutamo – merkitysten ja kokemusten tavoittaminen matkapäiväkirjoista
FM Ritva Larva-Salonen, Turun yliopisto
Vain peruna puuttuu puhtaaksi kirjoitettu suomalainen matkapäiväkirja
1950-luvun Japanista
FM Emilia Syväsalmi, Turun yliopisto
Matkakertomuksista syvimpien tunteiden tulkiksi: Kapteenien vaimojen valaanpyyntialuksilla kirjoittamat päiväkirjat historiantutkimuksen lähdemateriaalina
FM Anna-Leena Perämäki, Turun yliopisto
Vainojen varjossa rakennetut päiväkirjatekstit: Toisen maailmansodan aikaiset nuorten juutalaisnaisten kirjoittamat päiväkirjat (kulttuuri)historiallisen tutkimuksen
lähteenä ja kohteena
Dosentti Maarit Leskelä-Kärki, Turun yliopisto
Päiväkirja lähellä ja kaukana – etiikan ja intiimin rajoilla

Loppukeskustelu

n. klo 18 eteenpäin päiväkirjaklubi ”Soivat tekstit”, vetäjinä Karoliina Sjö ja Lauri Lehtosola, illanvietto (Mediatutkimus harjoitusteatteri E321)

Päiväkirjasymposiumin abstraktit

Ilmoittaudu mukaan symposiumiin perjantaihin 12.5.17 mennessä täällä

Tervetuloa!

Järjestäjät: Kulttuurihistorian oppiaineen Sukupuoli, kirjoittaminen ja tekstuaalisuus -tutkimusryhmä sekä SELMA-tutkimuskeskus

Tapahtuman Facebook-sivut

Symposiumia ennen: “Lukisitko minulle päiväkirjaasi?” keskiviikkona 17.5.2017 klo 17–19 Pienessä Kirjapuodissa (Yliopistonkatu 28, 20100 Turku). Järjestäjänä toimii Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen Turun aluejaosto. Tapahtuma Facebookissa

Print

cropped-turun_yliopisto_logo.jpg

Posted in Yleinen | Leave a comment

Guest lecture by Dr. Samira Saramo on Loss in Finnish North American Life Writing

Organised by SELMA: Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory & Research group Gender, Writing and Textuality (Dept. of Cultural History)

All interested warmly welcome!

Students can use their academic lecture pass

12.4., Wed at 14.15-15.45 at Litzen, Minerva, Sirkkala

Guest lecture by Dr. Samira Saramo:

Loss in Finnish North American Life Writing

Life writing has been a primary tool for people to work through loss. In the context of twentieth-century migration, the death or disappearance of a loved one raised questions about a person’s place and sense of continuity, and challenged the process of identity maintenance. Letter correspondence with friends and family in the home community, then, offered a platform for making sense of grief and connection. Engaging in memoir-writing could, even years later, allow life writers to confront the rupture of loss and re-script their experience.

This lecture analyzes diverse narrations of loss in the personal letters and autobiographies of Finnish North Americans from 1900-1960. The studied life writing highlights the emotional, physical, and practical responses to death and loss. Though very intimate, loss often also served to solidify collectives, shaped by ethnicity, gender, and class. The lecture aims to push dialogue on life writing study by questioning why the personal letters of ordinary people have faced an uneasy reception within the field. Bridging personal letters and autobiography, the theme of loss provides an opportunity to critically engage in the form and content of these source types.

BIO:

Dr. Samira Saramo is Research Fellow at the John Morton Center for North American Studies at the University of Turku and holds a Ph.D. in History from York University (Toronto, Canada). Saramo’s multidisciplinary research focuses on ethnicity, gender, emotion, violence, place-making, and social movements in both historical and current contexts. Analyzing personal letters, memoirs, and social media narratives, Saramo is particularly interested in the form and accompanying challenges of life writing research. Her current project, “The End of Life and the Birth of ‘Finnish North America,’” is funded by the Jenny & Antti Wihuri Foundation.

Posted in Yleinen | Leave a comment

Kirjallisuus ja mahdollisen taju

Professoriluento 11.1.2017, Turun yliopisto

Hanna Meretoja

 

Kirjallisuuden ytimessä on kuvittelukyky. Lukeminen vie meidät erilaisiin maailmoihin, tutkimaan aikoja, paikkoja ja kokemisen tapoja, joihin meillä ei muuten olisi pääsyä. Mutta koska elämme ajassa, jota hallitsee kaikki elämänalueet läpäisevä hyötyajattelu, myös kirjallisuudentutkijat kohtaavat yhä useammin kysymyksen: mitä hyötyä kuvittelemisesta on ja miksi tutkia jotakin mikä on vain kuviteltua? Filosofi Martha Nussbaum vastaa haasteeseen kirjassaan Talouskasvua tärkeämpää: miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä (Not For Profit, 2010) argumentoimalla, että kirjallisuus ja kirjallisuustiede kuuluvat koulutusjärjestelmämme ytimeen, sillä kehittämällä kerronnallista mielikuvitustamme kirjallisuus edistää kykyämme asettua toisten ihmisten asemaan, ja tämä puolestaan on keskeistä demokraattisen yhteiskunnan toiminnalle.

Viime vuosina useat kognitiotieteelliset tutkimukset ovat tukeneet ajatusta kirjallisuuden yhteydestä empatiakykyyn, ja media on tarttunut hanakasti näihin tutkimuksiin. Julkisuudessa esitetään yhä useammin lukeminen eräänlaisena mielen treenaamisena ja korostetaan, että empatiakyky on keskeistä sosiaaliselle älykkyydelle ja haluttu kyky työmarkkinoilla. Time-lehti raportoi lukemisen yhteydestä empatiakykyyn jutussaan, jonka otsikkona on ”Reading Literature Makes Us Smarter and Nicer” (Murphy Paul 2013); The New York Times puolestaan neuvoo lukemaan Tšehovia ennen työhaastattelua (Belluck 2013; ks. Kidd & Castano 2013). Yhteys empatiakyvyn ja lukemisen välillä on kuitenkin vaikeasti mitattava ja kiistanalainen (ks. Panero et al. 2016). Itse puhun mieluummin kirjallisuuden kyvystä lisätä näkökulmatietoisuuttamme tai näkökulmaherkkyyttämme, kykyämme kuvitella ja ottaa huomioon erilaisia näkökulmia ja kokemisen tapoja. Se on eettisen toimijuuden välttämätön, muttei riittävä ehto. (Ks. Meretoja 2017.)

Nykyinen hyötypuhe on ärsyttänyt monia kirjallisuudentutkijoita, jotka ovat haluttomia valjastamaan kirjallisuudenkin kaikkialle lonkeronsa ulottavan hyötyajattelun palvelukseen. Monet heistä jatkavat 1800-luvulla syntyneen formalistisen taidetta taiteen vuoksi (l’art pour l’art) -ajattelun perinnettä. Jo vuonna 1835 Théophile Gautier (2009, 434) vastasi vaatimukseen kirjallisuuden höydyllisyydestä seuraavasti: ”Olittepa miten vajaamielisiä, miten kivulloisia kääpiöitä tahansa, tajunnette, ettei kirjasta voi valmistaa keittoa. Romaani ei liioin käy saumattomasta saapasparista, eikä sonetti ole tasaisesti vettä ruiskuttava letku tai näytelmä rautatie – kaikki ehdottomasti sivistystä lisääviä asioita, jotka auttavat ihmiskuntaa eteenpäin edistyksen tiellä.” Gautier alleviivaa, miten absurdia on vaatia kirjallisuudelta sentyyppistä hyödyllisyyttä kuin teknisiltä innovaatioilta – mikä onkin tarpeellinen muistutus nykyisenä, yhä tasaisemmin ruiskuttavien letkujen innovaatioaikakautena. Mutta: jos julistamme, että kirjallisuudesta ei ole mitään hyötyä, eikö vaarana ole, että teemme näin juuri vallitsevan hyötyajattelun ehdoin? Emmekö tällöin tule epäsuorasti hyväksyneeksi kapean käsityksen hyödyllisyydestä, jonka ulkopuolelle yritämme ”pelastaa” kirjallisuuden? Eikö meidän pitäisi sen sijaan pyrkiä muuttamaan ja laventamaan hyödyn käsitettä?

Kirjallisuus vaikuttaa meihin moninaisin tavoin: se herättää meissä tunnistamisen kokemuksia, tuottaa ymmärrystä asioiden monimutkaisuudesta ja rikastaa tunne-elämäämme. Ei ole sellaista tiedon aluetta, jota kirjallisuus ei jossain muodossa käsittelisi, mutta useimmista tieteenaloista poiketen kirjallisuus tarkastelee erilaisia todellisuuden ilmiöitä nimenomaan inhimillisen merkityksen ja mielekkyyden näkökulmasta, maailmassa toimivan ihmisen perspektiivistä. Sen ominta aluetta ovat perustavimmat ihmisenä olemisen kysymykset, jotka tahtovat jäädä tieteen ulkopuolelle. Nähdäkseni kirjallisuustieteilijöiden ei tule pelätä osallistumista näiden perustavimpien kysymysten pohtimiseen – kysymysten joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia ja jotka eivät koskaan menetä ajankohtaisuuttaan – kuten kysymykset siitä, miten meidän pitäisi elää toistemme kanssa ja minkälaista maailmaa meidän tulisi tavoitella. Mikä voisi lopulta on tärkeämpää ja hyödyllisempää kuin tällaisten kysymysten pohtiminen?

***

Väitän, että sekä kirjallisuuden että kirjallisuustieteen merkitykselle olennaista on niiden kyky laajentaa mahdollisen tajuamme. Kirjallisuus on inhimillisten mahdollisuuksien tutkimista; se avaa meille erilaisia maailmassa olemisen mahdollisuuksia. Robert Musil puhuu mahdollisuustajusta (Möglichkeitssinn) teoksessaan Mies vailla ominaisuuksia (Der Mann ohne Eigenschaften, 1930–1943). Romaanin kertoja toteaa, että mahdollisuudentajuinen ihminen ei tyydy tosiasioihin vaan on luova ja ajattelee: ”Tässä voisi, pitäisi tai täytyisi tapahtua. Ja kun hänelle jostakin asiasta selitetään, että sen laita on niin kuin on, hän ajattelee: No, kai se voisi toisinkin olla.” (Musil 1980, 14.) Mahdollisen taju ei ole vastakkaista todellisuudentajulle vaan herkkyyttä todellisuudessa piileville mahdollisuuksille ja kykyä herättää ne eloon: se on mahdollisten todellisuuksien tajua ja vaihtoehtojen näkemistä sille, mikä meille esitetään itsestään selvänä ja välttämättömänä.

Mahdollisen taju on kiinteästi kytköksissä historialliseen ja kerronnalliseen mielikuvitukseemme: tajuumme siitä, mikä oli ja on mahdollista tietyssä historiallisessa ja kulttuurisessa maailmassa, mitä mahdollisuuksia menneisyyden ymmärtäminen avaa meille nyt ja minkälaiset tulevaisuudet ovat meille mahdollisia. Elämme kertomusten läpäisemässä todellisuudessa, ja viimeaikaiset poliittiset tapahtumat ovat jälleen kerran osoittaneet, miten ratkaiseva merkitys kertomuksilla on siinä, mihin suuntaan maailmanpoliittiset tapahtumat kehittyvät. Nähdäkseni erilaisten yhteiskunnassa vaikuttavien, keskenään kilpailevien kertomusten eettisessä arvioinnissa on olennaista, millä tavoin ne laajentavat tai köyhdyttävät mahdollisen tajuamme. Hyvä kirjallisuus haastaa kulttuurisesti hallitsevia kertomusmalleja ja rikastaa kerronnallista mielikuvitustamme.

***

Mahdollisen taju kytkeytyy kirjallisuuden kykyyn kehittää itseymmärrystämme. Lukemisen liikkeelle sysäämä kerronnallinen itsereflektio voi tarjota meille tulkinnallisia välineitä ymmärtää kokemuksiamme, reaktioitamme, pelkojamme ja fantasioitamme. Tunnistamisen kokemukset mahdollistavat omien tuntojen sanallistamisen, jolloin jokin epämääräisesti aistittu voi saada täsmällisemmän, kirkkaamman hahmon. Kirjallisuustieteen tehtäviin kuuluu eritellä, minkälaisten kulttuuristen merkityksenannon mallien kautta hahmotamme itseämme ja maailmaa.

Kirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden syventää paitsi itsen myös toisten ymmärtämistä. Romaania lukiessamme kohtaamme ajallisen, ainutkertaisen subjektin toimimassa maailmassa konkreettisissa tilanteissa – tulemisen prosessissa – sen sijaan että hänet määriteltäisiin abstraktein käsittein. Filosofi Hannah Arendt (1968, 105) toteaa, että “tarinankerronta paljastaa merkityksiä ilman että se syyllistyisi määrittelemisen virheeseen”. Kertomukset vastaavat kuka-kysymyksiin, joihin ei voi antaa mikä-vastauksia. Parhaimmillaan ne problematisoivat ihmisten luokittelun yleisillä, esimerkiksi ihonväriin, sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyvillä määreillä, ja onnistuvat välittämään eletyn kokemuksen sen kaikessa kompleksisuudessa. Samalla kertomukset voivat hahmotella esiin sen mahdollisuustilan, johon yksilön elämä kytkeytyy.

Useat viimeaikaiset lukemisen psykologian piirissä tehdyt empiiriset tutkimukset osoittavat, että kaunokirjalliset kertomukset ovat tehokkaampia kuin ei-fiktiiviset kertomukset saamaan meidät kuvittelemaan toisen näkökulma (ks. esim. Hakemulder 2000). Usein esitetään Nussbaumin (2011) tavoin, että kirjallisuuden eettinen potentiaali liittyy ennen kaikkea sen voimaan edistää eläytymistämme alistettujen ryhmien kokemusmaailmaan. Tämä on epäilemättä yksi kirjallisuuden tärkeä tehtävä, mutta vierastan ajatusta siitä, että voisimme kovin tarkkaan määritellä ennalta, minkälaiset näkökulmat ovat arvokkaita. Näkökulmatietoisuus pitäisi ymmärtää mahdollisimman monisyisesti. Jos ajatellaan vaikkapa sellaista eurooppalaiseen kulttuuriseen itseymmärrykseen lähtemättömästi vaikuttanutta traumaa kuin holokaustia, sen ymmärtämiseksi on ollut ratkaiseva merkitys uhrien näkökulmasta kirjoitetulla kirjallisuudella, mutta arvokkaita ovat myös sellaiset eettisesti haastavat teokset, jotka vaativat meitä tarkastelemaan holokaustia sen toteuttamiseen osallistuneiden tai tapahtumia sivustaseuranneiden näkökulmasta, kuten Günter Grassin Danzig-trilogia (1959–1963) tai Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (Les Bienveillantes, 2006). Näiden romaanien tarkoituksella vaikeasti samaistuttaviksi rakennettujen näkökulmien kautta lukija voi saada äärimmäisen arvokkaita oivalluksia niistä modernin länsimaisen yhteiskunnan mekanismeista, jotka mahdollistivat miljoonien ihmisten teollisen joukkomurhan ja jotka osittain ovat lähempänä meitä kuin ehkä haluaisimme ajatella. Ne saavat meidät pohtimaan, miten oli mahdollista, että tapahtui mitä tapahtui, ja miten se velvoittaa meitä nykypäivänä. Sama pätee yrityksiin ymmärtää, minkälaisesta kokemusmaailmasta nykyiset terroriteot kumpuavat.

Arendt (2002, 201) kuvasi poliittisen aluetta hauraaksi alueeksi, jossa ainutlaatuisten olentojen moninaisuus näyttäytyy ja ”joka syntyy yhdessä toimimisesta ja puhumisesta”. Kyky kuvitella toisen todellisuus on sille aivan keskeistä. Kirjallisuus paitsi osallistuu yhteisen, jaetun maailman rakentamiseen se parhaimmillaan myös luo uusia mahdollisuustiloja, joissa uudenlaiset dialogin muodot tulevat mahdollisiksi.

Viime aikoina kirjallisuus on usein esitetty eräänlaisena moraalikasvatuksena. Esimerkiksi filosofi Noël Carroll (2000, 368) näkee lukemisen harjoituksena, joka “kehittää kykyämme punnita uusia moraalisia tilanteita, aivan kuten logiikan harjoitukset valmistavat meitä ratkaisemaan teoreemoja joita emme ole ennen nähneet”. Tämän kaltaisissa teorioissa on kuitenkin ongelmana se, että ne olettavat meidän tietävän jo ennalta, mikä on oikein ja väärin, ja että lukiessamme harjoittelemme, miten jo hallussamme olevia abstrakteja maksiimeja voi soveltaa käytännössä. Sen sijaan, että kaunokirjallisuus välittäisi tai konkretisoisi moraaliperiaatteita, näen sen eettisen potentiaalin siinä, miten se itsessään toimii eettisen tutkimisen ja kysymisen muotona. Radikaaleimmillaan se voi muuttaa käsityksemme siitä, mikä ylipäätään on eettistä. Usein sen arvo ei piile niinkään sen tarjoamissa vastauksissa kuin sen esittämissä kysymyksissä ja tavoissa, joilla se saa meidät sietämään eettistä ambivalenssia. Sen sijaan, että kirjallisuus tuottaisi meissä varmuuden siitä, että ymmärrämme itseämme ja toisia, sen eettinen potentiaali liittyy pikemminkin sen voimaan horjuttaa tällaista varmuutta. Useinhan juuri sen oivaltaminen, että ei ymmärrä, avaa mahdollisuuden nähdä maailma toisin. Kirjallisuuden voima laajentaa mahdollisen tajuamme perustuu useammin hämmennyksen, eksyksissä olemisen ja monimutkaisuuden kokemuksiin kuin epäilyksettömiin visioihin hyvästä elämästä.

***

Lopetan luentoni väittämällä, että mikään ei ole lopulta ihmiskunnalle hyödyllisempää kuin sivistyminen. Kirjallisuustiede on sivistystiede, ja sen tärkeimmät haasteet liittyvät tällä hetkellä nimenomaan nykymaailman sivistysvihamielisiin piirteisiin eli kaikkiin niihin piirteisiin, jotka tavalla tai toisella kaventavat näköalojamme, köyhdyttävät ja yhdenmukaistavat elämismaailmaamme ja tekevät meistä ihmisinä yksiulotteisia. Kirjallisuus ja kirjallisuustiede toimivat vastavoimana näille piirteille nykymaailmassa. Niiden tehtävänä on avata uudenlaisia näköaloja ihmisenä olemiseen.

Elämme maailmassa, jossa sivistyksen vastavoimat tuntuvat jatkuvasti voimistuvan. Äärioikeistolainen nationalismi nostaa päätään niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Humanistinen sivistys joutuu kamppailemaan uudenlaisia – omana elinaikanani ennennäkemättömiä – barbarian muotoja vastaan. Viimeisen vuoden aikana maailmassa on tapahtunut asioita, joita en suoraan sanottuna olisi kuvitellut mahdollisiksi. Ja työni ytimessä on kuitenkin nimenomaan toden ja kuvitellun suhteen pohtiminen. Elämme maailmassa, jossa raaka vahvimman valta, valehtelu, tieteen arvon ja naisten ja vähemmistöjen ihmisarvon kieltäminen voi johtaa maailman vaikutusvaltaisimman aseman saavuttamiseen. Yhdysvaltalainen kirjakauppa päättikin marraskuussa vaalituloksen selvittyä siirtää postapokalyptisen kirjallisuuden ”current affairs” -osastolle. Elämme pelottavia aikoja, mutta juuri tässä maailmantilanteessa tarvitsemme kirjallisuutta ja kirjallisuustiedettä enemmän kuin koskaan.

Sivistys on epädogmaattisuutta ja kykyä tarkastella maailmaa eri näkökulmista. Yleinen kirjallisuustiede sivistystieteenä kouluttaa erilaisille näkökulmille ja asioiden kompleksisuudelle sensitiivisiä kansalaisia, jotka hahmottavat minkälaisten historiallisten prosessien muovaamia me olemme, erittelevät tarkkanäköisesti meitä ympäröivää kulttuurista merkitystodellisuutta ja osaavat kuvitella erilaisia meille avoimia tulevaisuuksia. Analysoimalla kirjallisuuden erilaisia tapoja hahmottaa mennyttä, nykyistä ja tulevaa, kirjallisuudentutkijat osallistuvat keskusteluun siitä, mistä olemme tulossa, keitä olemme nyt, ja minne olemme menossa.

Kirjallisuus auttaa meitä kuvittelemaan nykyisten valintojemme seuraukset, tulevaisuuden maailman, jonka menneisyyteen nykymaailman painajaismaiset tapahtumat kuuluvat. Nykymaailma voi olla alkusoitto luisumiselle kohti yhä syvempää pimeyttä ja barbariaa, eriarvoistumista ja ekokatastrofia, tai se voi olla mahdollisuus koota voimat sivistyksen, vapaan tieteen, ihmisoikeuksien ja maapallon hyvinvoinnin puolesta. Ja se voi olla monta asiaa näiden väliltä. Meidän on kuviteltava, miten tulevaisuuden ihmiset arvioivat tekojamme ja valintojamme nykymaailman muodostamassa mahdollisuustilassa.

Ihmisen osaan kuuluu, että hän ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Juuri siksi ihminen on kuvitteleva, tarinoita kertova eläin. Kuten kirjailija Margaret Atwoodin hahmo toteaa:

Jos ihminen tietäisi mitä tulee tapahtumaan, kaiken mitä seuraavaksi tapahtuu – ja myös tekojensa seuraukset – hän olisi tuhoon tuomittu. Hän olisi yhtä lailla mennyttä kuin Jumala. Hän olisi kivi. Hän ei koskaan joisi, ei söisi, ei nauraisi, eikä nousisi aamulla sängystä. Hän ei rakastaisi ketään, ei enää koskaan. Hän ei uskaltaisi. [–] Paratiisissa ei ole tarinoita, koska siellä ei matkata mihinkään. Tappio, murhe, epätoivo ja kaipaus ajavat tarinaa eteenpäin sen mutkittelevalla tiellä. (Atwood 2000, 702.)

Kuvittelukyky, ja siihen kytkeytyvä tarinoiden kertomisen ja toisen asemaan asettumisen kyky, on ihmisyyden ytimessä – ja samalla voimakkain aseemme taistelussa oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Palvelemalla tätä kykyä kirjallisuustiede sivistystieteenä osallistuu mahdollisen tajumme avartamiseen.

 

Lähteet

Arendt, Hannah 1968. Men in Dark Times. New York: Harcourt Brace & Company.

Arendt, Hannah 2002. Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot. (The Human Condition, 1958.) Tampere: Vastapaino.

Atwood, Margaret 2000. Sokea surmaaja (The Blind Assassin, 2000.) Suom. Hanna Tarkka. Helsinki: Otava.

Belluck, Pam 2013. “For Better Social Skills, Scientists Recommend a Little Chekhov.” The New York Times, 3 October 2013. http://well.blogs.nytimes.com/2013/10/03/i-know-how-youre-feeling-i-read-chekhov/

Carroll, Noël 2000. “Art and Ethical Criticism: An Overview of Recent Directions of Research.” Ethics 110, 350–387.

Gautier, Théophile 2009. ”Mademoiselle de Maupin: Esipuhe (1835).” Suom. Antti Nylén. Teoksessa Estetiikan klassikot: Platonista Tolstoihin. Toim. Ilona Reiners, Anita Seppä & Jyri Vuorinen. Helsinki: Gaudeamus, 431–439.

Hakemulder, Frank 2000. The Moral Laboratory: Experiments Examining the Effects of Reading Literature on Social Perception and Moral Self-Concept. Amsterdam: John Benjamins.

Kidd, David Comer & Emanuele Castano 2013. “Reading Literary Fiction Improves Theory of Mind.” Science 342 (6156), 377–380.

Meretoja, Hanna (tulossa 2017). The Ethics of Storytelling: Narrative Hermeneutics, History, and the Possible. Oxford: Oxford University Press.

Murphy Paul, Annie 2013. “Reading Literature Makes Us Smarter and Nicer: ‘Deep reading’ is vigorous exercise from the brain and increases our real-life capacity for empathy.” Time, 3 June 2013. http://ideas.time.com/2013/06/03/why-we-should-read-literature/

Musil, Robert 1980. Mies vailla ominaisuuksia I. (Der Mann ohne Eigenschaften, 1930–1943.) Suom. Kristiina Kivivuori. Helsinki: WSOY.

Nussbaum, Martha C. 2011: Talouskasvua tärkeämpää: miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä. (Not for Profit: Why Democracy Needs the Humanities, 2010.) Suom. Timo Soukola. Helsinki: Gaudeamus.

Panero, Maria Eugenia, Weisberg, Deena Skolnick, Black, Jessica, Goldstein, Thalia R., Barnes, Jennifer L., Brownell, Hiram, Winner, Ellen 2016. “Does reading a single passage of literary fiction really improve theory of mind? An attempt at replication.” Journal of Personality and Social Psychology 111(5), Nov 2016, e46–e54.

***

Luento on julkaistu Avain-lehden numerossa 4/2016: Avain2016_4_Meretoja.pdf

Katso videotallenne luennosta: https://www.youtube.com/watch?v=hnMRGK-Y-fQ&feature=youtu.be

 

Posted in Yleinen | 1 Comment

Seminaari: Näkökulmia kulttuurin ja terveyden tutkimukseen / Perspectives on the study of culture and health

Perjantai 3.2.2017 klo 10-12, Artium, Hovi V105

Prof. Marja-Liisa Honkasalo ja FT Anu Laukkanen esittelevät Turun yliopiston Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksikön toimintaa ja sen kosketuspintoja kertomuksen ja kulttuurisen muistin tutkimukseen. Pohdimme yhdessä SELMAn ja Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksikön yhteistyömahdollisuuksia. / Prof. Marja-Liisa Honkasalo and Ph.D. Anu Laukkanen introduce their research and the Research Center for Culture and Health at the University of Turku.

Posted in Yleinen | Leave a comment

The spring 2017 program of SELMA is now online!

Our upcoming seminars deal with a wide range of topics: from the study of culture and health to diaries as historical sources, transcultural memorial forms and the risks and benefits of narratives. For a more detailed program, see https://selmacentre.wordpress.com/upcoming-events/

Posted in Yleinen | Leave a comment

CFP: Päiväkirjasymposium

Esitelmäkutsu
Kaikille päiväkirjoja historiallisina aineistoina tutkiville.

Autenttisuuden jäljillä(kö?): Päiväkirja, minuus ja historia

Päiväkirjasymposium

Aika: Torstaina 18.5.2017 noin klo 10–18
Paikka: Turun yliopisto, Sirkkalan kampus / Minerva, Taidehistorian seminaarisali E221, Kaivokatu 12, 2. krs.

Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine ja SELMA: Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory -tutkimuskeskus järjestävät toukokuussa 2017 yhden päivän mittaisen symposiumin, jossa aiheena ovat päiväkirjat historiallisina aineistoina ja kohteina. Käsittelemme symposiumissa esimerkiksi kysymyksiä siitä, mitä tietoa päiväkirjat voivat välittää menneisyydestä ja miten päiväkirjoja voi historiallisessa tutkimuksessa lähestyä. Mitä autenttisuus ja autenttisuuden vaade päiväkirja-aineistojen kohdalla tarkoittavat? Millaisia eettisiä kysymyksiä tulee erityisesti ottaa huomioon? Entä voimmeko ylipäätään tehdä päätelmiä menneisyydestä päiväkirja-aineiston kautta?

Olemme kiinnostuneita päiväkirjakirjoittamisen pitkästä historiasta ja eri aikakausien aineistoista sekä kysymyksistä, jotka koskevat niin päiväkirjan lajia kuin kirjoittamista ja omaelämäkerrallisuutta osana päiväkirjakirjoittamista.

Kutsumme päiväkirjasymposiumiin tutkijoita, jotka ovat kiinnostuneita edellä mainituista päiväkirja-aineistoihin ja -tutkimukseen liittyvistä kysymyksistä. Paperin esittämisestä kiinnostuneilta tutkijoilta pyydetään noin 200 sanan pituinen abstrakti otsikkoineen suomeksi. Abstraktiin tulee liittää nimi, oppiala ja yhteystiedot.

Ehdotukset lähetetään 31.3.2017 mennessä osoitteeseen: Karoliina Sjö kamasj@utu.fi. Samasta osoitteesta voi myös kysellä lisätietoja.

Symposiumin järjestäjät:

Maarit Leskelä-Kärki, Kirsi Tuohela ja Karoliina Sjö

Kulttuurihistorian oppiaineen Sukupuoli, kirjoittaminen ja tekstuaalisuus -tutkimusryhmä sekä SELMA: Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory

PrintTurun yliopiston logo

Posted in Yleinen | Leave a comment